TÄMÄN aamun Hesarissa on viiltävän terävä analyysi ajastamme, jossa hyvinvoivat ihmiset tekevät irtiottoa huonosti voivista. Hyvinvointisosiologian professori Juho Saaren teksti kylmii.
Saari kertaa huolenpidon historiaa. Vastavuoroisuuden vaatimuksesta on tingitty ensin lasten, vammaisten, sairaiden ja vanhusten osalta. Heistä ryhdyttin huolehtimaan ensin. Sitten otettiin vastuuta niistä, jotka eivät oiken selviä kovassa työelämässä. 1900-luvun lopun laman jälkeen tuettavien piiriin tuli vielä kaksi ryhmää: maahanmuuttajat ja ylivelkaantuneet.
ASENTEET ovat professorin mukaan muuttumassa. Myötätunne heikkoja kohtaan vähenee. Tutkimusten mukaan jo noin 50 % hyväosaisista sanoo, ettei piittaa asunnottomista ja muista huono-osaisista pätkääkään. Kollektiivinen vastuuntunne on korvautumassa individualistilsella vastuuajattelulla. Apua halutaan rajata niille, joita kohtalo kolhii ilman omaa syytään (kuten onnettomuss). Kysytään: miksi muiden pitää auttaa itse elämänsä pilanneita, häiriköitä tai riiviöitä? Professoti antaa kolme vastausta: 1. Turvallisuus. 2. Moraalinen velvollisuus ja 3. Ihmisarvo.
Entä miltä tuntuu saada apua? Vanhempi ikäluokka katsoo tulleensa epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, on katkeraa ja häpeää apua. Nuori ei-työsukupolvi kokee, ettei kukaan ole auttanut heitä, vaikka ympärillä on pyörinyt viranomaisia lapsesta saakka. He katsovat, että heillä on oikeus tukeen kun muitakin autetaan.
Irtiotto näkyy mm. vaatimuksissa vastikkeellistaa sosiaalitukea, lastensairaalan rahoituksessa hyvämtekeväisyysvaroin ja puheenvuoroissa, joissa ehdotetaan, ettei yhteiskunnan tule hoitaa ns. itseaiheutettuja sairauksia. Professorin mukaan ei ole hyvä jättää köyhiä rikkaiden armoille.
Saari kertaa huolenpidon historiaa. Vastavuoroisuuden vaatimuksesta on tingitty ensin lasten, vammaisten, sairaiden ja vanhusten osalta. Heistä ryhdyttin huolehtimaan ensin. Sitten otettiin vastuuta niistä, jotka eivät oiken selviä kovassa työelämässä. 1900-luvun lopun laman jälkeen tuettavien piiriin tuli vielä kaksi ryhmää: maahanmuuttajat ja ylivelkaantuneet.
ASENTEET ovat professorin mukaan muuttumassa. Myötätunne heikkoja kohtaan vähenee. Tutkimusten mukaan jo noin 50 % hyväosaisista sanoo, ettei piittaa asunnottomista ja muista huono-osaisista pätkääkään. Kollektiivinen vastuuntunne on korvautumassa individualistilsella vastuuajattelulla. Apua halutaan rajata niille, joita kohtalo kolhii ilman omaa syytään (kuten onnettomuss). Kysytään: miksi muiden pitää auttaa itse elämänsä pilanneita, häiriköitä tai riiviöitä? Professoti antaa kolme vastausta: 1. Turvallisuus. 2. Moraalinen velvollisuus ja 3. Ihmisarvo.
Entä miltä tuntuu saada apua? Vanhempi ikäluokka katsoo tulleensa epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, on katkeraa ja häpeää apua. Nuori ei-työsukupolvi kokee, ettei kukaan ole auttanut heitä, vaikka ympärillä on pyörinyt viranomaisia lapsesta saakka. He katsovat, että heillä on oikeus tukeen kun muitakin autetaan.
Irtiotto näkyy mm. vaatimuksissa vastikkeellistaa sosiaalitukea, lastensairaalan rahoituksessa hyvämtekeväisyysvaroin ja puheenvuoroissa, joissa ehdotetaan, ettei yhteiskunnan tule hoitaa ns. itseaiheutettuja sairauksia. Professorin mukaan ei ole hyvä jättää köyhiä rikkaiden armoille.